Ajatuksia, huhtikuulta 2016.
Ihmiset sanovat usein mulle kauniisti, että "Sulla on todella rikas
sisäinen maailma."
Suomeksi se varmaan tarkoittaa, että mä olen todellisuudessa juuri sen
verran kiinni,
etten törmää mihinkään. Siihen se sitten jääkin.
Joskus harvoin ihmistä sattuu niin paljon, ettei psyyke kestä. Mulla
pysähtyi kello kuudeksi viikoksi.
Lähinnä siksi, että jos olemme tavanneet viimeisen kuuden viikon aikana:
Anteeksi.
Kuitenkin meillä on jokaista syytä vastaan 100 syytä olla tekemättä, tai
sanomatta asioita. Sen sijaan
olen valinnut yrittää aina sanoa ne asiat, joita kukaan ei sano. Tehdä
sitä, mitä muut ehkä haluaisivat, mutta eivät omista syistään uskalla.
Tie ei ole helppo. Mielipiteiden takia saa turpaan.
Mun touhuja edes kaukaisesti seuraavat tietävät mun menettäneen
toistuvasti kaiken. Se välillä vituttaa jonkin verran.
"Universumi antaa aloittelijalle onnea, mutta juuri ennen voittoa hänet
pistetään koville." - Paulo Coelho.
Mä olen niin kaukana reaalitodellisuudesta, että voisin salettiin
rakastua kiveen.
Siis olettaen, et siinä olisi huulipunaa ja ripset. Mä olen niin
vakavasti diipeissä.
Sit välillä todellisuus ja se, mitä kutsun pahuudeksi, saa puraistua
musta palan keltaruskeilla hampaillaan.
Siinä sitten räitään verta ja mietitään, et "Mitäs vittua nyt kävi?"
Toistuvasti mä maalaan kaiken niin saatanan isolla pensselillä, että se
pahuus huomaa mut ja kiinnostuu. Siksi.
Todellisuudessa ilmaisia lounaita ei ole ja Occamilla on terävä
partaveitsi. Sillä leikataan muuttujat pois
ja vähiten muuttujia sisältävä selitys on oikea.
Tässähän se mun ongelma piilee. Todellisuus tekee mut hulluksi.
Kävin
kirjastossa. Ei löytynyt self help -opasta
mun tilanteeseen. Et ei täs onneks nyt ihan puhtailla kliseillä mennä.
Mikä vittu saa aikuisen miehen riskeeraamaan kaiken ja pistämään kaiken
peliin pelkän haaveen vuoksi? Minkälainen separi tekee niin?
Reaalimaailmassa "kaikki tai ei mitään" on "ei mitään", mut miksi se ei
edes hidasta mua?
Miksi juoksen kohti kuuta vaateriekaleet ylläni?
Mulla valitettavasti on jäljellä joku mielisairas lapsen usko siihen,
että me oikeasti voidaan saada, mitä halutaan. Toki usein käy niin,
että sen sijaan saamme, mitä tarvitsemme. Siitä pitäisi sitten aikuistua
ja oppia. Mun_kohdalla_se_ei_natsaa.
Mä olen liian pitkällä kääntyäkseni takaisin. Mä en edes löytäisi
takaisin kotiin, vaikka etsisin. Siispä olen kotona.
Jos elämäni on rauhallista, olen tappanut unelmani.
Naiivius lienee suomeksi hyväuskoisuutta. Uskoa hyvään. Se on
kyynisyyden vastakohta. Ihan vitun liian vanhana ja liikaa kovia
kokeneena mä saan sen henkiin sisälläni.
Kaikki ihmiset eivät arvosta sitä, mutta i sincerely do not give a fuck.
Kyynikot ovat juoksuhautoihin hakattuja pelkureita. "Maailma on
petollinen, joten minäkin olen."
Kyllä mä tiedostan petturuuden, valheiden, sarkasmin ja ironian
olemassaolon. Mä en vain välitä. Mun mielestä muidenkaan ei pitäisi.
Puhtaasti siksi, että mun ikätoverit näyttävät eläkeläisiltä ja multa
kysytään paperit röökitiskillä.
Kipu on väistämätöntä, kärsimys
valittua.
Pahuus on mustaksi maalattu superpallo pomppulinnassa ja anteeksiannon
puute tekee reiän sieluun. Ei uskonnollisessa mielessä, vaan puhun
sisimmästä, mikä
tekee meistä meidät. Jokainen reaktio herättää vastareaktion, tämän
tiedostaminen ei pitäisi hidastaa yhtään ketään. Juuri se tekee meidän
sanoista ja teoista arvokkaita. Kipua pelkäävällä ei ole oikeutta
nautintoon.
Mä en ole markkinoimassa elämäntapaani, päin vastoin varoitan siitä.
Elämä kutsuu jokaista eri tavoin ja jokainen on vapaa määrittelemään
onnellisuuden
käsitteensä itse. Jokainen ei vain muista määritellä sitä.
Mulle onni on sitä, että on edes jotain, minkä puolesta taistella kaikin
mahdollisin voimin.
Juuri nyt maailma on pimeä ja yö täynnä vaaroja. Se ei ole syy pysähtyä.
Ei edes hidastaa.
Sairaus ei tee onnettomaksi, mutta onneton ei pysy terveenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti